Maailmantilanteen kiristyminen on lehtien otsikoissa päivittäin. Olemme heränneet kovaan todellisuuteen: sota ja nälkä voivat kolkutella Euroopan ovella myös meidän aikanamme.
Samaan aikaan meillä Suomessa on menossa kotimaisen maatalouden kriisi, jonka kaltaista ei modernina aikana ole aiemmin koettu. Kotimaisen maataloustuotannon jatkuvuuden kannalta tilanne on suorastaan katastrofaalinen. Uhattuna ei ole vain usean hyvän maatilan tulevaisuus ja sen myötä kotimaisen, eettisesti tuotetun lähiruuan saatavuus, vaan myös koko väestöä koskettava ruokaturva.
Tilanne on erikoinen, etenkin kun muistaa, miten paljon kaupan ala on kasvanut viimeisten kahden vuoden aikana. Se oli yksi niistä sektoreista, joita koronakriisi ei juuri ole kurittanut. Suomalaiskuluttajat arvostavat myös kotimaista lähiruokaa.
Nyt maatalouden tuotantokustannukset ovat kuitenkin karanneet käsistä ja moni maatalousyrittäjä joutuu pakon edessä ajamaan tuotantonsa alas. Ongelma koskettaa jokaista suomalaista, sillä kotimaisen ruuantuotannon turvaaminen on huoltovarmuuden näkökulmasta keskeinen tekijä.
“Surkeiden sattumusten sarja”
Maamme maatalous lepää perheyrittämisen varassa. Maatalousyritysten päätöksenteko pohjaa samantyyppisiin taloudellisiin tekijöihin kuin yritysmaailmassa yleensäkin. Pääomavaltaisena alana maatalousyrittäminen edellyttää vahvaa pääomasijoitusta viljelymaahan, tuotantokalustoon, rakennuksiin sekä tuotantoeläimiin.
Maatilayrityksessä on yleensä takana sukupolvien jatkumo juuri pääomavaltaisuuden, mutta myös perinteiden ja tietotaidon vuoksi. Yritystoiminnan kehittäminen on pitkäjänteistä, ja esimerkiksi peltojen kunnossapitoinvestoinnit katetaan pitkäaikaisilla tuotoilla. Investointien tekemisessä voikin painaa monesti seuraavan sukupolven toimeentulon turvaaminen.
Suomen maatalous koki todellisen mullistuksen 1970-luvulla, kun Kekkosen aikana pantiin pientilojen pellot pakettiin ja siirryttiin suurempiin tilakokoihin. Muutos edellytti maatalouden koneellistumista. Siinä missä ennen sotia Suomessa leikattiin viljaa sirpillä koko suvun voimin ja niitettiin talkoilla heinää, nykytiloilla maatila pyörii koneellisesti yhden perheen turvin. Laiteinvestoinnit ovat sen mukaiset. Energian hinta ja sen ankara verotus ovat siten kriittisiä tekijöitä tässä yhtälössä.
Kantona kaskessa on juuri viimeaikainen polttoaineiden hintojen nousu. Kun tähän lisätään vielä lannoitteiden hinnankorotukset ja saatavuusongelmat yhtälö on vaikea. Se näkyy tuotantopanosten hintojen kohoamisena, joka on viime aikoina ollut kymmeniä prosentteja.
Maataloussektorilla katseet ovat kääntyneet päättäjien suuntaan, mutta tehdyt toimet ovat olleet hitaita ja vastanneet huonosti kustannusten nousuun. Tuottajaportaan surkea tilanne tunnustetaan kyllä avoimesti jopa kaupan ja elintarviketeollisuuden taholla, mutta käytännön toimet ovat jääneet vaisuiksi.
Monella maatilalla tulojen ja menojen epätasapaino on johtanut akuuttiin rahoituskriisiin, etenkin 10 000 eläintilan kohdalla, joissa usko huomiseen on ollut tähän asti vahva. Usea maatalousyrittäjä on joutunut ottamaan jo aiempiin investointeihinsa velkaa, ja kustannuskriisin iskettyä keinot ovat nyt vähissä. Uuden satokauden alkaessa rahaa tarvitaan paitsi polttoaineeseen, myös lannoitteisiin. Eikä viivan alle näytä jäävän mitään.
Alan etujärjestö MTK on vaatinut markkinoita osoittamaan toimivuutensa ja painottanut pankkien vastuuta alasta ahdingon hetkellä. Ongelmat kulminoituvat juuri rahoituksen saatavuuteen tai pikemminkin sen puuttumiseen. Pahimmillaan tämä koskee arviolta jopa 15 prosenttia päätoimisista tiloista. Kannattavuus on heikoilla myös muilla tiloilla.
Huoltovarmuus koskettaa koko väestöä
Suomalaisten maatilojen päätuotantosektoreita ovat kasvinviljely ja kotieläintuotanto. Niiden ohella maatiloilla voidaan harjoittaa myös muuta yritystoimintaa kuten tuotteiden suoramyyntiä ja jatkojalostusta, matkailua ja erilaista urakointia sekä metsätaloutta. Lähes kaikilla suomalaisilla maatiloilla harjoitetaan kasvinviljelyä.
Arktisena maana Suomessa on lyhyt satokausi. Karjanhoito onkin koitunut monesti väestömme pelastukseksi. Nurmi kasvaa näet myös katovuosina ja karja pystyy tuottamaan siitä ihmiselle kelpaavaa ravintoa. Suomi onkin Euroopan Unionin pohjoisin kolkka, jossa harjoitetaan maataloutta.
Suomi on myös eräässä mielessä kuin “saari”, mikä asettaa logistiikalle omat haasteensa. Maantieteellinen sijaintimme merkitsee siten haavoittuvuutta kriisiaikana. Huoltovarmuuden näkökulmasta se tarkoittaa, että jonkin isomman kriisin sattuessa olemme omillamme. Tänä päivänä merikuljetukset ovat nimittäin pitkälti ulkomaisten toimijoiden varassa.
Hyvä kysymys onkin, kannattaako luottaa siihen, että poikkeusoloissa nämä ulkomaiset yhtiöt katsoisivat Suomen etua. Jo koronakriisi osoitti, että esimerkiksi Ruotsiin tarkoitetut hengityssuojaimet päätyivätkin ranskalaisten käyttöön, sikäläisten viranomaisten takavarikoitua ne.
Kysymys on vakava. Silti Suomessa on hallituksen taholta ajettu aivan viime aikoihin asti jääräpäisesti linjaa, jossa Suomi haluaa olla eräänlainen mallioppilas ilmastotavoitteiden suhteen, jopa siinä määrin, että Suomi haluaa ylittää EU:n vaatimukset. Nämä toimet ovat omalta osaltaan olleet valitettavasti ajamassa kotimaista maataloustuotantoa entistä ahtaammalle vaikuttaessaan korottavasti energian hintaan.
Moni ihmettelee, miten järkevää tämä nykytilanteessa on, etenkin kun otetaan huomioon se merkittävä työ, jota maamme maataloussektori on tehnyt ympäristövaikutusten vähentämiseksi. Viiden miljoonan asukkaan Suomen ei kannattaisi sahata sitä oksaa, jolla se istuu.
Polttoaineen ankaralla verotuksella on huonoja vaikutuksia myös ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Kotimaisen ruokaketjun rapautuessa joudumme tuontiruuan varaan. Antibioottivapaus ja eettisesti lähellä tuotettu ruoka ovat olleet maataloutemme valtteja. Nyt tästäkin jouduttaisiin tinkimään.
Todellisuudessa Suomen maatalous on edistyksellistä
Tärkeätä onkin, että poliitikot samoin kuin kauppaketjujen johto ja elintarviketeollisuus havahtuvat tilanteeseen ja ryhtyvät yhteisvoimin toimeen pahimman estämiseksi. Maatilojen alasajon jälkeen kotimaisen tuotannon uudelleen pystyttäminen ei käy nimittäin käden käänteessä. Tilakoon kasvattaminen ei ole liioin mikään ratkaisu, sillä maataloustuotanto on jo nyt vähenemässä.
Vähintä, mitä voisi edellyttää, olisi että se mitä ihmiset haluavat syödä, saisi olla jokaisen oma päätös ja valinta. Liha- ja maitotaloustuotteiden sekä kasvistuotteiden vastakkainasettelu ei ole ravitsemuksellisesti tarkastellen järkevää, sillä tärkeintä olisi huomioida, että ihminen saa ruuasta tarvittavat ravintoaineet. Helsingin kaupungin viimesyksyinen päätös lopettaa kahvimaidon ja lihan tarjoaminen omissa tilaisuuksissaan on herättänyt ihmetystä julkisuudessa. Helsingin kaupunki perusteli päätöstään ilmastonmuutoksen torjunnalla.
Todellisuudessa esim. julkiset ruokapalvelut tarjoavat Suomessa kokonaudanlihaa todella vähän. Vaikka sen tarjoaminen lopetettaisiin täysin, vaikutus maamme hiilijalanjälkeen jäisi hyvin vähäiseksi. Kuvatun kaltaisilla linjauksilla on kuitenkin lannistava vaikutus niiden maatalousyrittäjien jaksamiseen, jotka tuottavat ruokaa meille suomalaisille siitäkin huolimatta, että sarka on kivinen.
Itse asiassa maassamme on tehty pitkäjänteistä työtä nimenomaan nautakarjatalouden parissa. Viime vuosikymmenien aikana maassamme ajetun muutoksen ansiosta lehmät tuottavat saman maitomäärän aiempaa pienemmällä rehumäärällä. Nautakarjatalouteen kohdistettu kritiikki onkin ollut Suomessa kohtuutonta suhteessa sen vaikutuksiin. Siinä missä muualla maailmassa tuotetun maitokilon päästöjen keskiarvo on 2,5 kg hiilidioksidia, luku on Suomessa noin 1,1 kg. Myös naudanlihatuotantomme lukeutuu maailman vähäpäästöisimpiin. Tästä kelpaisi paukutella henkseleitä Euroopan Unionia myöten.
Kotimaisen naudan kasvatus perustuu nurmiruokintaan, ei siis maissiin tai pahamaineiseen sademetsien soijaan. Suomessa siirryttiin aikoinaan karjatalouteen 1800-luvun nälkävuosien jälkeen nimenomaan ruokaturvan varmistamiseksi. Nauta kykenee tuottamaan valkuaista ihmisravinnoksi kelpaamattomasta nurmesta, joka kasvaa huonoinakin satovuosina. Merkille pantavaa on, että nurmi kasvaa nimenomaan sellaisilla alueilla, missä ravintokasvien viljely ei onnistu, eli maamme keski- ja pohjoisosissa.
Ilmaston kannalta tämä on mitä parhainta, sillä monivuotisena kasvina nurmea tarvitsee muokata vain 4–5 vuoden välein. Muokkaus aiheuttaa näet hiilidioksidipäästöjä. Sen sijaan esimerkiksi yksivuotisia valkuaiskasveja, kuten härkäpapuja ja hernettä, voidaan viljellä samalla lohkolla vain joka kuudes tai kahdeksas vuosi. Nämä näkökohdat unohtuvat helposti yleisessä ilmastokeskustelussa, jossa kansainvälisen tuotannon epäkohdat rinnastetaan virheellisesti suoraan Suomeen.
Maatalouden ahdinkoon on vastattava ripein ja oikea-aikaisin toimin, sillä tuleva kesä ei näytä hyvältä. Kallis polttoaine kurittaa jo säilörehunkorjuuta. Suomessa tarvitaankin nyt sitä paljon puhuttua, tervettä maalaisjärkeä, jotta hyvät aikomukset ja jo saavutetut tulokset eivät valuisi hukkaan.
